Paniikkikohtaus vei liikunnan ilon – näkyykö valoa tunnelin päässä?
0
Sain viime isänpäivänä todella voimakkaan paniikkikohtauksen ja tämä paniikkikohtaus laittoi koko kropan todella ihmeelliseen valmiustilaan pitkäksi aikaan. Oon kirjoittanut tänne blogin puolelle näistä paniikkikohtauksista ja tosiaan viime vuoden isänpäivänä se oli todella voimakas. Tulin kaupasta kotiin ja eteisessä sydän alkoi jyskyttää, kuuma aalto meni läpi koko kehon ja sen jälkeen alkoi pyörryttää. Kauppakassit jäi siihen paikkaan ja menin sänkyyn hengittelemään. Tämän jälkeen oli pitkän aikaa etten halunnut mennä yksin kauppaan ja usein Tuomas kävi meillä kaupassa. Mikä oli taloudellisestikin hyvä, koska Tuomas löysi aina kaikki tarjoukset 😅
Muutama päivä tän kyseisen paniikkikohtauksen jälkeen lähdin lyhyelle ja todella rauhalliselle kävelylle. Ja taas sama kohtaus iski päälle. Hoin itselleni ettei ole mitään hätää ja, että kohta olen kotona. No, kotiin kun pääsin niin sen jälkeen en ole lenkille lähtenyt. Ja siitä on jo useita kuukausia aikaa. Edelleen se pelko on tuolla takaraivossa, että mitäs jos se taas tulee kesken lenkin ja pahimmassa tapauksessa pyörryn sinne. Nämä ajatukset on vallannut mun ajatukset niin pahasti ja sen takia yksin en ole uskaltanut lähteä lenkille. Miksi tästä kerron on se, että paniikkikohtaus ja sen jälkeiset ajatukset ja kropan heittelyt ei todellakaan ole mitään pikkujuttuja ja toipumisessa voi mennä pitkäkin aika. Isänpäivästä tosiaan on useita kuukausia ja nyt suunnilleen viimeisen kuukauden aikana olen pystynyt lähtemään kauppaan yksin ilman sitä ajatusta, että iskeekö kohtaus vai ei. Eli kaupan kanssa olen jo suht sujut 😀
Päättäväisyyteni ei anna periksi
Muistan hyvin kerran kun olin Julian kanssa kaupassa ja se sama kuuma aalto valtasi koko kehon. Oltiin vasta kaupan alussa ja sanoin Julialle, että nyt otetaan vaan nopeesti ne kaikista tärkeimmät asiat ja sitten on mentävä. Kyllähän sinne Tuomakselle jäi vielä haettavaa ja olisinhan voinut jättää kärryt siihen paikkaan ja lähteä ulos, ilman yhtäkään ostosta, mutta kuitenkaan ei luonne antanut periksi enkä halunnut ”hävitä” kohtaukselle. Uskonkin, että mun oma päättäväisyys on niin kova, että pystyn sen avulla jotenkin handlaamaan mun ajatukset ja saamaan ne paikoilleen. Vaikka siinä menisi millainen aika tahansa.
Mutta mitä tähän lenkkeilyyn tulee? Tosiaan en ole varma miten kroppa siihen suhtautuu. Toki ollaan perheen kanssa käyty kävelemässä ja oltu jäällä mutta se on täysin eri asia, koska lähellä on koko ajan ollut tuki ja turva. Nyt olen kuitenkin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja olen aloittanut tekemään kotijumppia. Se on jollain lailla mulle itselle ensiaskel siihen, että siinä itse liikunnassa ei ole mitään pelättävää ja muistutan itseäni sen tuomasta hyvän olon tunteesta. Omaa pihaa kauemmaksi en ole kuitenkaan vielä uskaltanut lähteä yksin ja se alkaa tuntumaan todella puuduttavalta. Ja siksi koen nyt tärkeäksi saada tähän asiaan muutosta. Ja ainoa muutos on mulle se, että lähden rohkeasti kotipihaa kauemmaksi. On se sitten kotitien alas ja takasin tai sitten pidempi kävely. Kuitenkin sillä mielellä, että jokainen askel tekee mulle hyvää ja vie kohti sitä liikunnan iloa mikä mulla oli. Kävin lähes joka päivä metsässä lenkillä ja nautin siitä suunnattomasti. Saatoin pysähtyä välillä ihailemaan maisemia ja taas jatkoin kävellen tai juosten. Se tunne oli ihana. Tunsin olevani metsässä vapaa kuin taivaan lintu! Ja tätä tunnetta kohti todellakin lähden taas menemään ❤️
-Mirva
Verkkokauppa Kristallinkirkas
Instagram @mirva_emilia
Facebook Tarot-tulkitsija Mirva Vilokkinen